Aina ei kuukausien tai jopa vuosien harjoittelusta ole apua, kun joko olosuhteet, yliyrittäminen tai tekniset viat muuttamat kilpailun kulkua suuntaan tai toiseen. Jollei ukon fysiikka petä, niin sitten voi pettää tekniikka. Maastopyöräily on välineurheilua ja se toki pitää aina pitää mielessä. Kestävyyskunnolla on toki iso vaikutus varsinkin pitkissä suorituksissa ja silloin, kun kisanaikaiset murheet meinaavat käydä hermoille, niin sitten vielä katsotaan, miten kireälle päänsisäistä ruuvia voi vielä kiristää ilman että jengat alkavat lyödä tyhjää. Tarvitaan siis kuntoa, välineet sekä psyykkistä vahvuutta. Näistä mielestäni kaikkia minulta löytyi eilisen Finlandia MTB:n kisaan kokonaiselle 72 kilometrille, tai 74 kilsalle, mitä oma gepsini näytti.
Kestävyyspohja:
Sitä tässä on rakennettu ja rakennettu. Pitkiin suorituksiin riittää kapasiteettia vaikka jossain vaiheessa lihaksisto alkaisikin sakkaamaan ja on hidastettava vauhtia. Tällaisissa yli kolmen tai neljän tunnin suorituksissa kun mennään kovaa ja paikoin rajoitin punaisella, hyvällä kestävyyspohjalla parannetaan suorituksen onnistumisprosenttia. Ei liene epäselvää. Kun kroppaa aletaan viemään äärirajoille ja suorituksessa alkaa tulla vaikeita vaiheita, lihaksistolta vaaditaan periaatteessa vielä enemmän venymistä, koska keskeytys ei ole optio. Ainoastaan sellainen vamma tai kipu, josta voi aiheutua pitkäaikaista harmia voisivat olla syy keskeytykselle.
Eilisen kisan aikana, onneksi vasta toisella kierroksella, noin 50km kohdalla minulle tutut reisikrampit iskivät, mutta eivät pelkän ajamisen vuoksi vaan sen mukavan pienen ukemi-harjoittelun seurauksena, jonka halusin tehdä n. 25-30km/h vauhdissa märällä polulla. Tarvittiin vain pari liukasta kiveä ja vähän juurakkoa, niin takarengas lähti luistamaan, eturengas sakkasi ja ukemilla tonttiin - olkapää edellä. Pienen keräilyn jälkeen sitten ylösnoustessa molemmat etureidet kramppiin. Kramppien kanssa saikin "vääntää" lopun matkan, ehkä n. 20km. Ajorytmi meni ja ajatukset keskittyivät vain kramppien poistamiseen. Huoltopisteiltä suolakurkkua ja energiaa nassuun taskuista. Sisuksiin oli mennyt jo hyvänaikaa kofeiinipitoista High5:n urheilujuomaa.
Välineet:
Maastopyöräkisoja voi ajaa vaikka markettipyörällä, joskin pyörän kestävyydestä ei ole niin hyviä takuita. Saattaa myös vaatia enemmän ukosta jerkkua vääntää hieman huonommalla voimansiirrolla sekä nostattaa sykkeitä jyrkissä kivikkolaskuissa huonommilla jarruilla ja joustolla.
Eiliseen kisaan välineet olivat huippuhyvät. Keli oli mitä parhain, +16 astetta osittain pilvistä ja välillä pieni tuulenvire. Lyhytkestoinen vesisadekin tuli kivasti viilentämään. Canyonin täpärini toimi kuin unelma. Ei mitään moitteen sijaa. Vaihteet toimivat pilkuntarkasti, jousto pelasi äärettömän hyvin ja ajoasentokin on löytynyt kerralla kohdalleen. Polut tasoittuivat kyllä nätisti tuolla pelillä ja tälle vuodelle suhteellisen paljon teknisemmäksi muutettu rata ei tuntunut kyllä ollenkaan pahalta. Sellaisia kivikkolaskuja, joita en jäykkäperällä ole juuri uskaltanut tai osannut laskea, painelin tällä pyörällä alas heittämällä. Iskarit täysin auki ja täysillä eteenpäin. Muutamissa kohdissa piti ottaa hieman poljinkontaktia kiviin, mutta sekin kuuluu asiaan.
20 kilsan kohdalla juuri hyvässä kisavauhdissa ollessani ja kilpakumppanin peesissä ajaessani, takarengas sihahti tyhjäksi.. Tämän muutaman vuoden kestäneen maastopyöräkisailuni aikana tämä on vasta toinen rengasrikko, mutta harmittaa, että hyvä vauhti tyssäsi siihen. Huoltotoimenpiteiden aikana co2-pumppu päästi vain kaasut pihalle ja meni siis mäsäksi. Onneksi yksi ystävällinen kilpailija heitti minulle käsipumpun ja sain ilmaa renkaaseen ja matka jatkui - n. 10min myöhemmin. Kovalla kirimisellä sain ohitse menneitä kuskeja kiinni ja pääsin muutamaan hyvään peesiin. Eka kierros aikaan 2t 5min. Ei hyvä. Toinen kierros kaatumisineen ja ylämäkitunkkailuineen veikin sitten 2t 26min.
Psyykkinen puoli:
Harmittaahan se, että välinerikkoja tulee ja näitä tulee varmasti vielä uudelleen. Kun rengashuollon aikana pumppuni hajosi, olisin voinut vain heittää pitkäkseen mättäälle ja jäädä siihen. Kukaan ei välttämättä mielellään pysähdy siihen juuri sinua auttamaan, joten kynnys kysyä lainaan pumppua oli suuri. Kyllä siitä useampi kuski paineli ohitse eikä pumppua herunut. Eräs vanha papparainenkaan ei ollut ottanut pumppuaan mukaan, kun oli siellä suunnalla sauvakävelemässä. Kumma juttu. Kun rengas oli kuitenkin taas täynnä ja ajo jatkui, mieliala vähän koheni ja pääsin taas hetkeksi peeseihin. Ekan kierroksen jälkeen roskat pois taskuista (mm. se rikkinäinen sisärengas, tyhjät geelipussit ym. sälää) ja uudelleen baanalle. "Enää 37km" ajattelin ja katselin eteen ja taakse. Ei ketään. Ei vetoapuja. Tulee pitkä 37km. Vauhti oli silti ihan ok ja nyt ei tarvinnut kenenkään takarenkaassa kiinni ajaa niitä mutkaisia juurakkopolkuja vaan sai luukuttaa omaan tahtiin. Mieliala nousi jälleen! Energia imeytyi, selkäongelmia ei minkäänlaisia ja jalat toimivat. Aloin yrittämään tosissaan, kunnes sitten sillä suht suoralla, joskin märällä ja pomppuisella polulla sitten kaaduin. Useampi minuutti siinäkin meni keräillessä ja kun reisikrampit iskivät, mentiin taas miinuksen puolelle ajohaluissa. "Nyt kysytään sitä päätä!" mietin ja päätin, että ajan maaliin vaikka väkisin - vaikka pitäisi taluttaa. Kun toistamiseen ne todella tekniset kivikkolaskut oli selvitetty ja alkoi pitkä osuus pururataa, hiekkatietä ja kärrypolkua sain taas vähän jalkoja aukeamaan ja krampit helpottivat. Suuri virhe oli pysähtyä viimeiselle huoltopisteelle tankkaamaan varulta energiaa, sillä kun jalat laitoin maahan, krampit tulivat heti takas. Äkkiä pyörän selkään ja kohti lima-kura-ränniä ja tietenkin ylämäkeen. Kyllä oli taas mielialaa nostattavaa puuhaa, mutta ei olisi enää paljoa maaliin matkaa. RacingRalphissa ei ollut pitoa karvankaan vertaa joten tuo pitkä kuraränni piti mennä juosten/liukastellen. Jaloissa oli taas krampit kehittymässä. Viimeinen hissilinjan nousu meni tunkaten, ei pystynyt kramppaavilla jaloilla muuhun.
Viimeiset laskut. Iskarit täysin auki ja ränniä pitkin alas. Stravassa pääsin vikalaskun segmentin Top 10:een. Reitin ainoa asvalttiosuus, n. 300m oli helpottava. Kurarännin lieju lensi irti renkaista ja suurin osa niistä paukahteli naamariin sekä selkään. Viimeinen heinikkorinteen nousu maaliin imi viimeiset mehut. Kiltti täti tarjosi pullon lähdevettä ja osallistujamitalin. Vedin kourallisen suolakurkkuja ja vasta sitten helpotti. Oli tiukkaa. Pään sisällä taas taisteltiin, mutta kivulle en antanut liikaa siimaa vaikka välillä puristus reisissä oli todella kova.
"The track was tough, but the mind was tougher!" Loppusijoitus 23. Viitisenkymmentä lähti pitkälle matkalle. 36 pääsi maaliin. Onnittelut kaikille!
 |
| Maaliintulijat saivat mitskun. Finisher. Todellakin. |
Jani
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti