Vaarojen ultra 87km ja tämän blogin päätös

Tämän kauden toinen iso tavoite, Vaarojen maratonin 87km ultrajuoksu on nyt juostu. Ainakin melkein. Keskeytys oli lopputulos, vaikka mahdollisuudet olivat vaikka podiumille asti. Tämän lyhyempääkin lyhemmän raportin myötä päättyy myös tämän blogin kirjoittaminen.

Toukokuun lopusta asti on treenattu Kolin ultraa varten. Pitkiä kilometrejä ja melko isojakin tuntimääriä kerätty. Välillä on ajettu maastossa kilpaa, välillä taas juostu. Kaikki oli kunnossa Kolia ajatellen, kunnes jälleen kerran viikko ennen ko. kisaa, iski flunssa ja se vei mehuja kropasta pois. Kuumetta ei ollut missään vaiheessa, mutta jatkuva tukkoisuus ja räkäisyys vei voimia. Pienet treenilenkit ennen kisaa antoivat kyllä vihreää valoa ultraa varten, mutta pieni puutumisen tunne oli koko kehossa.
Hyvillä mielin kuitenkin matkasin muun porukkamme mukana Kolille ja pienin pelonsekaisin tuntein uuden kisareitin tutkailujen jälkeen kävimme ajoissa nukkumaan, sillä lauantaiaamuna startti olisi jo kello 7.00. Illalla olo oli vielä tukkoinen, mutta nenäsuihkeilla ja avaavalla astmalääkkellä sain hengitystiet pidettyä auki ja sain mielestäni ihan hyvät yöunet.

Lauantaiaamuna aamupalaa naamariin (puuroja ja karjalanpiirakkaa sekä kuppi kahvia), pakolliset vessatoimet sekä juoksukamppeet ylle. Olo tukkoinen, mutta jälleen suihkeilla ja piipulla sain hengitystiet hyvin auki. Aamu oli viileä, mutta lyhyillä kamppeilla uskalsin lähteä liikkeelle, joskin ekoille kilsoille vetäisin vielä ohuen juoksutakin päälle.
Startissa lähdettiin kukin omilla vauhdeillamme. En oikein ollut päättänyt etukäteen, millaista vauhtia lähtisin, joten lähdin tuntemuksien mukaan. Pienen ruuhkantyngän muodostuttua, päätin päästellä siitä läpi ja lähdin kiristämään vauhtia omalle pk-vauhdille, sillä reitin alkuosa on todella helppokulkuista väylää ja siis nopeatempoista. Ensimmäisen polkupätkän jälkeen kuulin kaverilta, joka oli tullut hiekkatiepätkän alkuun kannustamaan, että olin neljäntenä ja kolmantena oleva juoksi siinä ihan edessäni. Lähdinkö liian kovaa? Mielestäni en. Vauhti oli juuri hyvää, ei liian kovaa, mutta ei mitään läpsyttelyäkään. Takana oleviin oli hiukan välimatkaa jo tullut. Seuraavalle polulle menimme kolmantena olevan kanssa peräkanaa ja vauhti oli edelleen tosi hyvä. Noin 12km kohdalla peräämme juoksi taakse jääneestä porukasta irronnut juoksija (joka oli sittemmin loppusijoituksissa kolmas) ja hän halusi mukaamme. Kolmistaan sitten taivalsimme reippaat 20km aina Ryläyksenkin rymypätkien läpi ja 32 kilsan kohdalla olleelle huoltopisteelle - jossa tarjolla oli vain vettä. Olin Ryläyksen laskuissa hiukan kopsauttanut toista polveani ja se hiukan kipuili laskuissa, mutta ei pahasti haitannut juoksemista. Tuon vesipisteen jälkeen kaksikko vähän karkasi minulta, kun jäin tankkaamaan vettä ja täyttämään pulloni. Söin energiaa ja jatkoin matkaa kohti reitin uutta osaa, Mäkrävaaraa. Mäkrävaara osoittautuikin monelle kisailijalle todella vaativaksi eivätkä jo aiemmin mudassa rypemisiltä vältytty täälläkään. Pehmeää ja märkää oli siellä täällä sekä todella tiukkoja nousuja ja laskuja. Mäkrän päälle kertyi vertikaalia reilut 300m ja mutkitellen sieltä tultiin alas ja alettiin pikkuhiljaa kiipeämään Ukko-Kolille, josta sitten uuden reitin mukaisesti tultiinkin vielä alas ja sitten vielä kerran ylös Ukko-Kolille.
Tuon Mäkrän nousujen ja laskujen aikana minulla alkoivat ongelmat. Jalat toimivat, vaikka pieni kramppi iskikin sisäreiteen yhdessä nypyssä. Vedin suolaa ja söin - ja join. Mäkrältä laskeutuessa alkoi silmissä sumenemaan ja hieman jo aiemmin alkanut pieni päänsärky voimistumaan. Juoksin pari kertaa melkein päin puuta, koska en "huomannut" niitä. Huolestuin ja yritin skarpata. Sitten, melko nopeasti pienen nousupätkän jälkeen alkoi oksettava olo sekä huimaus. Sykkeet olivat periaatteessa ihan ok (aerobisella), mutta olo oli minulle todella outo. Huolestuin vielä enemmän ja kaikki ne laskut Mäkrältä alas otin kieli keskellä suuta, hiukan jopa riskilläkin, jotta vauhti pysyisi hyvänä. Ei siitä tullut mitään. Kampesin ekan nousun Kolille ja yritin tsempata itseäni ajatuksella, että nyt mennään laskuun ja sitten loppunousu huoltoalueelle vain rauhallisesti. Ennen viimeistä nousua olevalla hiekkatiepätkällä jopa juoksinkin, mutta heti kun nousu alkoi, alkoi etova olo ja päänsärky voimistumaan - silmissä alkoi heittämään. Juoksutoverini Piia (naisten 87km voittaja) tuli siihen vierelle enkä aluksi edes tajunnut hänen olevan Piia. Tsemppasimme toisiamme ja siinä sitä kahden kilsan nousua ylös tarpoessani tein viimeisin päätöksen: Jollei olo korjaannu tässä ja viimeistään kisakeskuksella, leikki jää tähän. Kompuroin ultrajuoksijoille tarkoitettuun huoltoon, josta sai keittoa, leipää ja mehua sekä pääsi omien dropbagien antimille. Ensiapuryhmä kävi kyselemässä vointiani. Näytin kuulemma kalpealta ja huonovointiselta. Jälleen yksi tuttava kävi siinä juttelemassa kanssani, mutta en juuri muista tuosta keskutelusta mitään, kuten en kovin tarkkaan muutakaan, mitä tuon Mäkrävaara - Koli -välillä tapahtui. Päätös oli selvä. Nestehukkaa oli kertynyt jatkuvasta nesteytyksestä ja syömisestä huolimatta ja kisa jäi siihen. En nähnyt järkeä lähteä keskeyttämään jonnekin umpimetsään. Niin kova sissi en ole. Ehkä pitäisi olla.

Ensimmäinen kierros uusitulla ja raastavan kovalla reitillä meni aikaan 5t 36min (45km / 1700nm), jota voisi kuitenkin pitää parannuksena viime vuoden 43km aikaan (5t 12min). Huippujuoksijat ennakoivat loppuaikoihin n. 20-30 minuuttia lisäystä, joka tekisi kuntoilijoilla reilusti enemmän. Keskeytys oli ehkä järkevää ja ainoa asia, mikä tässä jäi harmittamaan oli keskeyttää koko kisan viidenneltä sijalta.. Kanssani juosseet Ossi ja Juha sijoittuivat sijoille kolme ja neljä.

Kuva: Kari Kuninkaanniemi

Mitä tästä opin: Napsu pois vauhdista ja luultavasti maali olisi koittanut vieläpä ihan siedettävässä ajassa. Juoksu kuitenkin kulkee, joten panostaminen "laatuun" lienee tarpeellista. Hiukan rauhallisemmin liikkeelle ja ehkä sitten vielä enemmän nestettä kitusiin elektrolyyttien ja muun energian ohella - jota toki join nytkin, ja paljon. Taustalla vaivannut flunssapöpö voinee sekin tehdä osansa ylimääräiseen kuivumiseen ja nestehukkaan. Melko hyvät selitykset siis.

Matka jatkuu kaikesta huolimatta. Samalla aionkin nyt päättää tämän blogin ylläpitämisen, sillä energiaa ja aikaa ei oikein tahdo riittää kovin aktiiviseen kirjoittamiseen. Mutta älkää huolehtiko: Uusi, täysin toisentyyppinen blogi on valmisteilla ja siinä tulen keskittymään ensi vuoden isoon tavoitteeseeni: Ultra Trail Tour Finlandin läpikahlaamiseen. Tulen päivittämään blogiin valmistautumisesta tuohon koitokseen hieman toiseen tyyliin kuin mitä tässä nykyisessä blogissani olen tottunut kirjoittamaan. Tuon UTTF:n juokseminen tarkoittaa monia asioita treenaamisessani sekä vaikuttaa myös hyvin paljon kisakalenteriini - se tulee tyhjenemään melko rankalla kädellä.

Jos asia alkaa kiinnostamaan, käy tsekkaamassa nykyinen blogi uuden linkin saamiseksi uuteen blogiin.

Mukavaa syksyn jatkoa ja tsemppiä teille kaikille tuleviin koitoksiinne!

Jani